Tämän jälkeen Chick Corea&Return to Fever (Stanley Clarke, Al Di Meola, Lenny White), 70-luvulla jazz-rockia soittanut poppoo come back kiertueellaan. Moogin soundi on kyllä varsin jäljettelemätön. Ja niin ihanan muovinen. Tästä kannattaa lisäksi mainita, että tuo Lenny White on siis nimestään huolimatta musta kaveri ja soitti pinkkejä rumpuja. Kiva yhdistelmä. :) Vähän turhan freetä paikoitellen mun makuun, mutta ai jettä. Namia oli kuitenkin.
Metro Special Edition featuring Dave Weckl & Randy Brecker. Tämän poppoon aikana huomasi kyllä hyvin, ketkä yleisöstä olivat rumpalisteja, ainakin pieneltä osaltaan ajatuksiaan. ;) Ei siinä, hyvin soittivat ja Weckl on kyllä varsinainen kone settinsä takana. Tykkäsin!
Illan päätti Bob Geldof bändinsä kanssa. Olivat ihan täysin väärässä paikassa. Kai he ihan hyvin omassa kategoriassaan soittivat, mutta konsertin alun jazz-tulituksen jälkeen tuollaista irlantilaissävytteistä folkrockia soittava poppoo oli vähän laimea. Ja venyttivät vielä settinsä vähän ylipitkäksi. Ei jaksa ymmärtää, miksi tuollainen oli pitänyt änkeä mukaan.
Mutta, ei siinä. Keli oli hyvä, seura myös ja musiikki erittäin loistavaa. Mikäs siinä oli torstaita viettäessä. Enkä edes palanut pahasti, hieman vain kaulasta kun siihen unohtui laittaa aurinkorasvaa. Harmittaa vain kun lauantaina olisi ollut Tower of Power lauteilla, mutta silloin muu tarjonta ei oikein jaksanut iskeä, niin jäi sitten tuo näkemättä. Toisaalta, eipä olisi ollut kyllä rahaakaan...
Pori jazzeissa ainakin tuon torstain osalta oli ehkä parasta se, että siellä keskityttiin musiikkiin. Missä tahansa muualla olisi ollut show tärkeämpää kuin itse musiikki, lavalla olisi ollut valoja ihan toisella tavalla, savua olisi käytetty, yms. tehosteita. Nyt tuolla oli vain muutama valkoinen valo etulinjassa ja saman verran takalinjassa. Tosin, luulen tämän ilmiön olevan muutenkin jazz-musiikin osa (tähän siis luetaan myös kaikki funkit, soulit, bluesit, fuusiot yms, vaikka kyllähän sitä jokaisesta genrestä poikkeuksiakin löytyy...), eli soittajat soittavat musiikin takia ja ihmiset tulevat kuuntelemaan taitavia soittajia sekä hyvää musiikkia, eivätkä niinkään katsomaan mitään showta.
Tekniikasta sen verran, että äänipuolen taisi hoitaa ACS ja videopuolen Akun Tehdas. PA oli Vertecciä ja pöydät Midaksen Heritagea. Tekniikka toimi ja kuulosti hyvältä. Mikäs siinä sitten oli kuunnellessa.
Ja vielä pari kuvaa tähän loppuun. Ai niin, Suomi on muuten jännä maa. Missä muussa maassa hallitsija seurueineen (tässä tapauksessa siis Halonen, Arajärvi + muut) voi istua festareilla ihan keskellä yleisöä ja nauttia musiikista? Olihan heillä toki turvamiehiä muutama mukana, mutta siinä he muutaman penkkirivin päässä meistä istuivat. Niin joo. Nyt ne kuvat.
Al Di Meola akustisen kitaran kanssa. Huomatkaa ulkoasu, tuon näköisiä kavereita löytyisi vaikka minkä Takahikiän shellin baarista. :) Mutta wau, oli kyllä sellaista tulitusta, että huhhuh.
Itse Chick Corea ja pienehkö kosketinkioski. Tosin kuulemma oli oikeasti varsin pieni sellainen, mutta se varmaan selittyi kiireellisellä aikataululla. Bändillä oli kiire seuraavalla keikalle, nimittäin.
Väkeäkin oli ihan kivasti. Vuorossa tuo epäonnistunut valinta, eli Bob Geldoff. Huomaa muuten lediscreenin ripustustapa, kyllähän tuo noin onnistuu varsin näppärästi.
Joku erehtyi allekirjoittaneestakin nappaaman kuvan, joten kai se tämäkin on pakko tänne laittaa. ;) Aurinkolasit unohtuivat Tampereelle, mutta onneksi oli tuo kulunut lippis mukana, niin näki edes jotain. Aurinko nimittäin paistoi lavan suunnasta...
Ugh. Nyt valmistautumaan viikonlopun eräleiriin. Saa nähdä nukunko laavussa vai riippumatossa. Onneksi kelin pitäisi olla kuitenkin suhteellisen kuiva, mutta vettä saattaa toki kulua ns. hieman...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti